Olen käynyt muutaman kerran meditaatiokurssilla. Jo ennen sitä olen alkanut olla uskonnollis-elämänfilosofisesti itään päin kallellaan. Käsittelen muutamia asian herättämiä ajatuksia. Uskonnosta ja henkisyydestä voisi tietysti kirjoittaa tuhansia sivuja tyhjentämättä aihetta, joten yksi blogikirjoitus on luonnolisesti tuomittu jäämään raapaleeksi. Tehdään vielä alkuun pari varausta. Esittämäni näkemykset ovat omaa pohdintaani, eivät minkään liikkeen tai järjestön näkemyksiä. En myöskään yritä väittää, että hindulaisuudesta juurensa juontavat opit olisivat korkeampia kuin muutkaan uskonnot, jokainen tulkoon autuaaksi uskossan

 

Puolisoni hieman naureskeli, että minä vaihdan uskontoa kuin mustalainen hevosta, mutta kai sitä ihmisellä on oikeus pohtia asioita ja muuttaa näkemyksiään. Kristinusko pelasti elämäni ja tulen aina olemaan siitä kiitollinen. Jeesus on myös minulle tärkein yksittäinen opettaja (Laotse tulee hyvänä kakkosena). Minä en vain oikein koskaan päässyt puusta pitkään siinä, että taivas/helvetti jaottelu ei vain toimi. Siis se, että toiset ovat tuomittuja kadotukseen ja toiset pelastuvat. Toisaalta jos ottaa sen kannan, että kaikki pääsevät taivaaseen, niin sekin vesittää koko jutun. Sittenhän ei ole mitään väliä mitä uskoo ja tekee.

 

Vuosi sitten minulle oli hyvin ajankohtainen asia ihmisen syntisyys ja viallisuus. Nyt kun olen päässyt edes hieman tasapainoon, niin tunnen oikeaksi keskittyä negatiivisen sijaan positiiviseen. Tässä vajavaisessa maailmassa ei ole täydellistä ihmistä, mutta minua viehättää ajatus siitä, että me olemme pohjimmiltamme kauniita, hyviä, rakastavia jne. Tietenkään mikään teoria tai ajatus- ja uskomusjärjestelmä ei ole aukoton ja esimerkiksi karman laissa sellaisenaan on minulla hieman nielemisvaikeuksia. Tavallaan uskon kyllä siihen, että hyvä palkitaan hyvällä (Herra maksaa korkean koron) ja paha pahalla (satuttamalla muita satuttaa itseään) ja ajoittain pystyn jopa näkemään oman elämäni ikävät asiat tarpeellisina kehitykselleni, mutta jos karman lakia pitää totaalisena totuutena, niin se johtaa hieman arveluttaviin ajatuksiin. Esimerkiksi siihen, että jos jollekin sattuu jotain ikävää, niin se on tämän oma vika. Empiirisiin havaintohin perustuvan tieteenkin voi asettaa kyseenalaiseksi seuraamalla vaikkapa Humea siihen loogiseen johtopäätökseen, että mistään ei lopulta voi tietää mitään. Minä uskon tieteeseen, mutta halusin vain havainnollistaa sen, että mistä tahansa voi löytää ongelmia ja ristiriitaisuuksia jos oikein viisastelee. Uskominen - uskoipa sitten mihin tahansa - ei tietystikään ole logiikkaa tai rationaalisuutta, mutta jos usko on kovin dramaattisessa ristiriidassa järjen kanssa, niin minulle se tuottaa ongelmia.

 

Ehkä karman laki on myös hieman kiinni siitä, että mitä me pidämme hyvänä ja mitä pahana. Lottovoittoahan ajattelee luonnollisesti hemmetinmoisena onnenpotkuna, mutta minulla on hämärä muistikuva, että olisin joskus lukenut lottovoittajien keskimäärin kokevan olevansa onnettomampia voiton jälkeen kuin ennen sitä. Sanotaan myös, että on lottovoitto syntyä Suomeen, mutta en tiedä ovatko suomalaiset todella sen onnellisempia kuin köyhien maiden asukkaat.

 

Minulla on ehkä ollut hieman turhankin varauksellinen suhtautuminen joogafilosofisiin oppeihin. Tämä johtuu omista aikaisemmista kokemuksistani. Erilaisiin jumaluuksiin tai puolijumaliin uskomisessa ei toki ole mitään sen väärempää kuin muissakaan uskonnoissa, mutta minä tunsin esimerkiksi mantran lausumisen Ganeshalle vieraaksi itselleni. Nyt aloittamastani meditaatiosta koen ainakin tähän mennessä saavani sen, mitä olen etsinytkin.

 

Minua asiassa miellyttää se, että kurssin vetäjä on voimakkaasti painottanut sitä, että saa kyseenalaistaa, olla erimieltä ja keskustella asioista. Jokainen on myös vapaa ottamaan opetuksesta sen, minkä hänen ajatteluunsa sopii ja jättämään sen minkä kokee itselleen sopimattomana. Tämä poikeaa selvästi lahkoista, jotka vaativat jäseniltään sokeaa uskoa omaan agendaansa. Mikä minua myös miellyttää on se, että opetus on myös aina maksutonta ja liikkeen rahaa vievät toiminnot perustuvat anonyymeihin lahjoituksiin. Feministinä pidän myös siitä, että liikkeen johto on naisten käsissä. Liikkeen perustaja oli mies, mutta hän testamenttasi sen johdon naisille, mikä oli kuusikymmentäluvun Intiassa melko radikaali askel. Ainakin läntisissä valtauskonnoissa asia on tai on ollut hieman päin vastoin. Naiset ovat yleensä järkevämpiä ja lempeämpiä, kun taas meillä miehillä on taipumus pilata hyvätkin asiat liialla koohkaamisella. 

 

Oppiminen on muistamista - Platon käytti oppimisesta nimeä anamnesis, jonka voisi kääntää mieleenpalauttamiseksi - ja siten koen että olen ikään kuin tiennyt jo ennalta kaikki opetuksessa esiintulleet asiat. Niin kuin vain yht'äkkiä muistaisin, että "ahaa, näinhän se olikin". Sen enempää uskoontulo kuin meditatiivinen heräämiseni - josta käytän nimitystä "sielutietoisuus" - eivät ole olleet mitään patenttilääkkeitä, jotka salamaniskulla ratkaisisivat kaikki elämän ongelmat ja parantaisivat elämäntavat. Poltan edelleen kuin korsteeni, huolehdin, stressaan ja ärsyynnyn. Mutta silti hyvää oloa on tullut lisää. En koe enää, että hyvin tai huonosti mennyt tentti määrittelisi minua ihmisenä, vaan kaikki tämän väliaikaisen maailman tapahtumat ja onnistumiset tai epäonnistumiset ovat loppujen lopuksi melko merkityksettömiä muuten, kuin että niiden tarkoitus on opettaa ja kehittää meitä. Me olemme ikuisia sieluja, jotka olemme täällä ajassa vain keräämässä kokemuksia.  Lopulta palaamme kotiimme Jumalan (tai Allahin tai Shivan tai miksi häntä haluaakaan kutsua) yhteyteen, Sitä ennen meidän on kuitenkin opittava läksymme.

"Helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä taivasten valtakuntaan"  jotakuinkin näin väitti eräs hippi aikoinaan. Tähän täytyy yksikantaan todeta, että esimerkiksi minä olen rikas globaalilla mittarilla. Kristus varmaankin tarkoitti sitä, että jos omistaa jotakin, siihen välttämättä kiintyy enemmän tai vähemmän. Ei voi palvella kahta herraa, mammonaa ja Jumalaa, eikä liene epäselvää kumpaa herraa poliittinen eliitti tottelee. Tämä asiantila ei kuitenkaan ole mikään ihmisluonnosta kumpuava itsestään selvä taipumus, kuten hetken kuluttua tulen osoittamaan. Lähdetään kuitenkin liikkeelle siitä, että nykyinen epäterve yhteiskuntajärjestys toimii etupäässä rahan sanelemilla ehdoilla. Kultainen vasikka voi paksusti.

 

Minä vastustan ehdottomasti kenenkään tappamista, mutta siinä Aki Kaurismäki on oikeassa, että jos rikkain prosentti ihmiskunnasta antaisi omaisuutensa pois, tai se otettaisiin heiltä, olisi vapautuvilla varoilla mahdollisuus hoitaa lähestulkoon kaikki maailman akuutit ongelmat. Tämä on tietysti hieman tekopyhää, sillä jokaisella länsimaiden ihmisellä olisi mahdollisuus luopua jostakin yhteiseksi hyväksi. Ihminen tarvitsee rakkautta, ruokaa, suojaa, sananvapauden ja fyysisen koskemattomuuden, kaikki muu on turhaa ylellisyyttä. Jos ei kuitenkaan mennä näin absoluuttiseen ratkaisuun, voisi rajan asettaa vaikka miljoonaan euroon. Sillä saa jo melko hienon talon, auton ja purjeveneen, enempää tuskin kukaan ajatteleva ihminen voi vaatia itselleen.

 

Alexander Stubb puolustaa Björn Walhroosia vastauksessaan Timo Harakan arvosteluun Björnin kirjasta. Stubb sanoo Nallea syvälliseksi ajattelijaksi sekä väittää tämän puolustavan vapautta. Hän myös kritisoi Harakkaa siitä, että ideologia on vaikuttanut tämän arvosteluun, ikään kuin Stubbin omiin näkemyksiin Walhroosista ei olisi ideologialla mitään tekemistä. En oikein tiedä, että miten Stubb määrittelisi vapauden, mutta jos se on oikeutta omia itselleen satoja miljoonia samaan aikaan, kun toiset kuolevat nälkään tai elävät kurjuudessa, on se mielestäni melkoisen kieroutunut näkemys vapaudesta. Todelliseen vapauteen sisältyy aina vastuu.

 

Koska Walhroosin kirja on saanut paljon julkisuutta niin pohditaan hänen ajatuksiaan hieman. Niistä vaikkapa se, että ihminen tekee aina tai lähes aina itsekkäitä ja taloudellisesti kannattavia ratkaisuja, on selvästi - paitsi vanhanaikainen ja lapsellinen - vastoin empiiristä todellisuutta. Jätetään syrjään hyvät ihmiset, jotka Jeesuksen kehoituksen mukaisesti antavat varansa ja tulonsa köyhille, ja otetaan esimerkiksi vaikkapa rikkaat. Suuri joukko suomalaisia rikkaita valitsee pitää rahansa Suomessa ja maksaa veroja kotimaahan, vaikka varojen siirtäminen esimerkiksi Monacoon olisi melkoisen helppoa. Lisää esimerkkejä voisi ottaa downshiftingistä sekä siitä että monet käyvät armeijan, vaikka vapautuksen saisi melko helposti ja voisi käyttää ajan taloudellisesti tuottavaan työntekoon, eli velvollisuus menee useinkin taloudellisen edun edelle. Yleensäkin ihmiset asettavat esimerkiksi vapaa-ajan, itsensä toteuttamisen - joku on jopa niin hullu, että näkee elämäntehtävänsä olevan  runojen kirjoittamisen, mikä on taloudellisesti kannattamatonta jos mikä - ynnä muut sellaiset rahan edelle, puhumattakaan siitä, että vaikkapa lapsiin tai ystäviin käytetty aika on poissa työnteosta ja taloudellisesta edusta. Itsekeskeinen rahan haaliminen osoittaa vain henkilön sisäisen tyhjyyden. Ihminen on laumaeläin myös hyvässä. 

 

Dennis H. Wrong pohtii kirjassaan "Power: Its Forms, Bases, and Uses" syitä miksi edustuksellinen demokratia ei toimi tai toimii huonosti. Hän mainitsee eräänä merkittävimpänä syynä sen, että ylemmillä sosiaaliluokilla on enemmän voimarvaroja poliittiseen osallistumiseen, olivatpa nuo voimavarat sitten rahaa, aikaa, koulutusta, pääsyä tiedotusvälineisiin tai mitä tahansa muuta sellaista. Hän myös lainaa Lipsetiltä seitsemän syytä, miksi työväenluokka ei saa käyttöön täyttä lukumääräistä  voimaansa äänestyksissä. Nämä ovat seuraavat: 1) alemmat sosiaaliluokat sisäistävät todennäköisemmin ylempien luokkien arvot kuin toisinpäin 2) alemmat kansanosat ovat haavottuvampia ristiriitoja aiheuttaville normattiivisille paineille 3) alemmat luokat ovat alttiimpia omaksumaan konservattiiviset arvot, koska ylemmillä luokilla on suurempi kontrolli suostuttelun (Wrongilla eräs vallan muoto, jossa vallankäyttäjä taivuttaa rationaalisilla argumenteilla kohteen toimimaan haluamallaan tavalla) välineisiin kuten koulutukseen ja mediaan. 4) vasemman laidan puolueet edustavat muutosta. Ihmisillä on yleensä epäluulo kaikkea muutosta kohtaan ja sisäänrakennettu muutosvastarinta 5) ylempien luokkien sosiaalinen ympäristö on homogeenisempi ja aktiivisemmin osallinen yhteisiin asioihin kuin alempien kerrosten 6) luokkien välinen kommunikaatio vaikuttaa todennäköisemmin alemman luokan henkilöön omaksumaan ylemmän luokan henkilön näkökannat jälkimmäisen korkeammasta sosiaalisesta statuksesta johtuen 7) korkeamman statuksen omaavat henkilöt ovat tietoisempia poliittisen toiminnan merkityksestä ja kollektiivisista (jollekin ryhmälle yhteisistä) eduista.

 

Wrongin edellä esittämät esteet edustuksellisen demokratian toimivuudelle ovat varmastikin kaikki todellisia, mutta mielestäni suurin syy nykyaikana on globaalit markkinat ja kapitalismi. Wrong myös esittää melko utopistisen näkemyksen siitä, että läntiset demokratiat siirtyisivät askel askeleelta pikkuhiljaa vasemmalle historiallisessa prosessissa. Tämän teesin lienevät viime vuosikymmenet osoittaneet vääräksi. Markkinat määräävät ja rajoittavat poliittisten elinten, sellaisten kuin vaikkapa Suomen eduskunta, todellisia toimintamahdollisuuksia, vaikka asiatilan pitäisi tietenkin olla toisinpäin. Globaali kapitalismi myös tarvitsee edustuksellista demokratiaa luomaan hallitsemilleen massoille illuusion siitä, että nämä todellisuudessa hallitsisivat itseään. Globaalit markkinat mahdollistavat työväenluokan saavuttamien etujen asteittaisen murentamisen, koska tuotantoa (ainakin suurta osaa siitä) voidaan siirtää alueille, jossa ei esimerkiksi ole järjestäytynyneitä ammattiyhdistyksiä. Yritykset myös mielellään esittävät hyväntekijää siirtäessään tuotantoa köyhille alueille. Todellisuudessa tehtaan siirtäminen vaikkapa Suomesta Intiaan vähentää maapallon kokonaishyvinvointia. Tämä siksi, että sama määrä työläisiä Intiassa saa pienempää palkkaa ja nauttii pienemmistä eduista kuin mitä yhtäläinen joukko palkansaajia Suomessa. Valta on siis rahalla. Taistolaisilla oli seitsemänkymmentäluvulla hauska laulu, jossa ensin kysytään, että "missä on se rahan mahti joka puuttuu eduskunnalta?" ja sitten luetellaan Suomen rikkaimpien sukujen nimet. Tästä voisi tehdä modernin version, "laulun kahdestakymmenestä yrityksestä", jossa sukunimet olisi korvattu yritysten nimillä.

 

Kapitalismi - paitsi aiheuttaa suunnattomia kärsimyksiä - uhkaa tuhota koko maapallon. Tämä siksi, että se kannustaa, ja jopa pakoittaa, etsimään lyhytaikaista etua kestävän kehityksen kustannuksella. Kasvihuoneilmiön estäminen olisi maksanut suhteellisen vähän, mutta sen (mahdollisesti) aiheuttamat tuhot vaarantavat koko maailman, puhumattakaan sen aiheuttamista taloudellisista tappioista Täytyykö siis repiä pelihousunsa ja ripotella tuhkaa ylleen? Onko mitään tehtävissä? Ratkaisu  ei  ole kilpailukyvyn lisääminen alueellisella tai henkilökohtaisella tasolla. Ratkaisu on koko kilpailuun perustuvan mallin hylkääminen ja uusi globaali yhteisöllisyys. Tämä voidaan saavuttaa vain niin henkilökohtaisen, alueellisen kuin maailmanlaajuisen voimaantumisen kautta. Angus Stewart pohtii teoksessaan "Theories of Power and Domination" yhteisymmärrykseen pääsemisen ja yhteistoiminnan mahdollisuutta nykyaikana ottaen huomioon postmodernin käsityksen identiteettien moneudesta ja päällekäisyydestä. Hän päätyy selkäesti positiiviseen näkemykseen "kommunikatiivisen aktin" kautta sovittavista yhteisistä eduista ja tavoitteista. Minä olen samaa mieltä. Maapallon pelastaminen olisi kaikkien etu, niin rikkaiden kuin köyhien, suomalaisten kuin intialaisten, naisten kuin miesten, homojen kuin heteroiden, hullujen kuin terveiden, vasemmiston kuin oikeiston, Walhroosin kuin minun jne. Se vaatisi kuitenkin Stewartin ajattelemaa kommunikatiivista aktia. Tämä kirjoitus on minun panokseni sen saavuttamiseen.

 

http://www.youtube.com/watch?v=6-6YxLDiZ4M 

 

Järkytyin todetessani, että Breivik ja minä sairastamme samaa sairautta. Onneksi Etelä-Saimaassa oli juttua, että pelkkä skitsofrenia on harvoin taustalla väkivaltarikoksissa. Vankilapsykiatri Lauerma kiinnitti myös Breivikin tapauksessa samaan seikkaan huomiota, mitä itsekin olen ihmetellyt. Siis siihen, että Mr. Breivikin rikos oli pitkään suunniteltu ja valmisteltu, mikä on skitsofreenikon tekemässä väkivaltarikoksessa todella erikoista. Jos ajattelen itseäni sairaimmassa vaiheessa niin ajatus siitä, että perustaa maatalousfirman, tilaa räjähteisiin tarvittavat lannoitteet, rakentaa autopommin, hankkii automaattiaseen ja poliisin univormun jne. tuntuu täysin uskomattomilta.

 

On se toisaalta lohdullista, että Lauerma sanoi suunnitellun väkivallan olevan äärimmäisen harvinaista. Tarpeeksi pelottava ajatus, että voisi harhoissaaan tehdä jollekin lähimmäiselle jotakin, puhumattakaan siitä, että pystyisi toimeenpanemaan terrori-iskun. Skitsofrenia ei sinänsä juurikaan lisää riskiä syyllistyä väkivaltarikokseen, joten ehkä huoleni on turha. Se on varmasti myös jonkin verran ihmisen muustakin persoonallisuudesta kiinni (tai näin ainakin haluaisin ajatella). Minä mielummin antaisin tappaa itseni kuin tappaisin jonkun muun. Hirmutekojen syiden nimeämisessä on myös kyse siitä, että mitä halutaan nostaa esiin. Minä olen monesti käyttänyt esimerkkiä, että Suomessa on tapahtunut kolme suomalaisen nuoren miehen tekemään terrori-iskua (Myyrmanni, Jokela ja Kauhajoki). Tästä voisi vetää sen johtopäätöksen, että suomalaiset nuoret miehet ovat vaarallisia terroristeja. Tai ateistit.

 

Lääkäriystäväni kiinnitti huomioni siihen seikkaan, että se on aina hieman arpapeliä, mikä diagnoosi annetaan kenellekin ja että siellä takana on aina ihminen, eikä minusta ja Breivikistä voi puhua edes samana päivänä. Siltikin minua häiritsee ajatus siitä, että Breivik olisi syytön. Syytönhän hän on, jos on tehnyt tekonsa skitsofreenisten harhojen vallassa. Mutta hänen syyllisyytensä tai syyttömyytensä eivät ole minun päätettävissäni. On myös hyvä muistaa, että Jumalan edessä me kaikki olemme yhtä syyllisiä ja syyttömiä.

 

Breivikiä ja minua yhdistää muutama asia: esimekiksi olemme paranoidisten skitsofreenikkojen lisäksi molemmat miehiä. En toisaalta pidä kumpaakaan nimikettä identiteettini ydinasiana. Olen myös kristitty, suomalainen, anarkisti, valkoihoinen, runoilija, jne. Minua ja muita ihmisiä erottelevia ja yhdistäviä nimityksiä on löydettävissä lähestulkoon loputtomasti. Onneksi kukaan joukkomurhaajista ei ole ollut runoilija. Olen siis täysin vaaraton.

 

Raja pahuuden ja hyvyyden välillä kulkee jokaisen ihmisen sisällä. Pahuuden akseli ei löydy Iranista ja Pohjois-Koreasta vaan minusta. Eikä sitä vastaan voi taistella risteilyohjuksin. Meissä kaikissa on sekä luonnollinen pyrkimys hyvään, että inhimillinen taipumus pahaan. Pahuutta vaarallisempaa on hyvien ihmisten välinpitämättömyys. Se on oikeastaan pahuuden vaarallisin muoto. En kannata amerikkalaistyyppisiä kielikuvia, mutta ehkä meidän jokaisen pitäisi käydä sotaan apatiaa vastaan. On hyviä asioita, joita pitää puolustaa. Jos ei pidä ihmistä sinällään puolustamisen arvoisena, niin voi puolustaa maapallon ainutkertaista luontoa. Ilmastonmuutos uhkaa muuttua hallitsemattomaksi, me olemme syömässä itseämme tuhoon. 

 

Mitä siis Breivikin tapauksesta opimme? Loppujen lopuksi hän on vain yksittäinen kaistapää. Meidän ei pidä ryhtyä turvaamaan itseämme lähimmäistämme vastaan, kehitys minkä turvallisuusalan jatkuva kasvu osoittaa olevan käynnissä. Ehkä Breivikissäkin olisi ollut mahdollisuus johonkin muuhun? En kannata rikoksentekijöiden loputonta psykologisointia - väärinteko on väärinteko ja siitä pitää seurata rangaistus - mutta kenties edes yksi läheinen ja rakastava ihmissuhde olisi pelastanut kymmenittäin ihmishenkiä. Tai sitten ei, Me emme pysty rakentamaan totaalista turvallista yhteiskuntaa. Sen sijaan voisimme olla rakentamatta itsellemme pelon vankilaa, jossa selittämätön ahdistus ajaa ihmisiä juoksemaan oravanpyörässä ja kahmimassa materiaa samalla kun ympäristö tuhoutuu ja ihmiskunta ajautuu yhä suurempaan vaaraan. Älkää siis pelätkö minua, Breivikiä tai itseänne. Pelätkää pelkoa. 

 

 

Itseni on vaikea keksiä Breivikille pahempaa rangaistusta kuin paranoidi skitsofrenia. Henkilökohtaisesti lähtisin hymyssäsuin Liberiaan spitaalisten seksiorjaksi tai johonkin kidutusleirille, jos vaihtoehtona olisi elää uudestaan sairauden pahimmat vaiheet. Mutta kukapa tietää, ehkä hänelle pahin rangaistus olisikin paraneminen? Skitsofrenian olen elänyt läpi, mutta en sitä, että havahtuisin siihen, että olen tappanut kymmenittäin ihmisiä.

 

 

Taannoin TV:n puheohjelmassa silloinen ulkoministeri Tarja Halonen totesi viitaten Tshetsenian tilanteeseen, että Venäjän erottaminen jostakin järjestöstä oli "todella kova toimenpide", ja jatkoi sitten että "nyt ilmeisesti asiat ovat parantuneet". Tässä on kahdenlaista itsepetosta. Ensimmäisen lauseen kohdalla itsepetos on lievempi, koska jonkun toimenpiteen tulkitseminen voimakkaaksi on tietenkin aina osaltaan myös mielipidekysymys. Satoihintuhansiin kuolonuhreihin verrattuna on melko hurjaa väittää, että väliaikainen erottaminen oliko se nyt Etykistä olisi juurikaan muuta kuin symbolinen ele.  Toinen lause on vielä räikeämpi, koska olisi helposti saatavilla esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöiltä tietoa siitä, että onko ihmisoikeustilanne sodan repimässä maassa parantunut hitustakaan. Itsepetos silloin kun on kysymys yksityishenkilöstä ja hänen yksityisasioistaan on viaton,  mutta se muuttuu irvokkaaksi kun sen esittää Suomen ulkoministeri maailman tilanteesta.

 

 

Monesti politiikassa sorrutaan tällaisiin lähinnä omaa ja muiden omatuntoa rauhoittaviin mukaratkaisuihin, jotka eivät oikeasti hyödytä ketään. Otetaan esimerkiksi prostituutio. Prostituoitujen tukena työskentelevä nainen, poliisit ja prostituoidut itse vastustivat seksin ostamisen kieltävää lakia. Lailla oli kuitenkin se kiva ominaisuus, että monetkin poliitikot saattoivat norsunluutorneissaan kuvitella tehneensä huorien - anteeksi siis rakkauden ammattilaisten - hyväksi jotakin. Laki oli ikään kuin moraalinen, mutta enemmän kuin yhteiskunnan moraaliin se vaikutti lainsäätäjien hyvänolontunteeseen.

 

 Narsismin ja tavanomaisen itsepetoksen välilä on eroja. Narsismi on henkilön kokonaisvaltainen kyvyttömyys nähdä itsessään mitään vikoja. Sen sijaan jokainen syyllistyy silloin tällöin lieviin itsepetoksiin. Juha Räikkä puhuu teoksessaan "Itsepetoksen filosofia" Camus'n romaanista "Putoaminen" ja näkee sen päähenkilön enemmän narsistina kuin tavanomaisena johonkin tiettyyn asiaan kohdistuvana itsensäpettäjänä.

Joskus itsepetos on kollektiivinen. Ihminen on laumaeläin ja uskoo ennemmin toisia ihmisiä kuin jopa omia silmiään. Joskus niin ktoimaista kuin kansainvälistä politiikkaa seuratessaan on vaikeuksia tosiaan uskoa omia silmiä ja korvia. Niin räikeitä saattavat kollektiiviset itsepetokset olla. Tarkoitukseni on tässä kirjoituksessa pitäytyä käsittelemään yksityishenkilön itsepetosta, kollektiiviset itsepetokset vaatisivat jo omaa kirjoitustaan. * Tietenkään esimerkiksi uskonnon kohdalla ei kollektiivista ja yksityistä voi täysin erottaa toisistaan. Siirrytään kuitenkin siis perusasioihin ja lähdetään liikkeelle kaiken tulkinnanvaraisuudesta.

Kokemuksemme maailmasta on tulkintaa. Havainnot ovat kiinni aisteissamme ja niiden järjesteleminen mielekkäiksi kokonaisuuksiksi vaatii jo seulontaa ja valikointia. Meidän todellisuutemme maailmasta on meidän tulkintamme maailmasta. Lienemme kuitenkin lukijan kanssa yhtä mieltä siitä, että maalaisjärki kertoo jonkinasteisia faktoja olevan olemassa. Eli vaikkapa tietyllä aikavälillä tietyllä maantieteellisellä alueella kuolleiden ihmisten lukumäärä. Tästä voidaan sitten johtaa jo hieman suhteellisempia totuuksia, esimerkiksi sellaisia, että voiko - ja jopa pitääkö - noiden faktojen perusteella käyttää nimitystä kansanmurha

 

Monesti jostakin mielihyvää tuottavasta riippuvainen ihminen on mestari pettämään itseään. Alkoholisti tekee sen satatuhatta raitistumispäätöstä ja uskoo niihin aivan vakavasti itsekin. Tai sitten hän kieltäytyy näkemästä omaa ongelmaansa ja syyttelee muita, maailmaa ja elämää. Häntä sorretaan, kun hänen ei haluttaisi juovan itseään katuojaan. Tässäkin tapauksessa ongelma on viaton, jos kysymys on aikuisesta ihmisestä ja hänen oikeudestaan tehdä elämällään mitä lystää, mutta se muuttuu tuhoisaksi kun kysymyksessä on juoppo jonka pistäisi pystyä huolehtimaan lapsestaan.

 

Itsepetosta on monenlaista. Fundamentalistiuskovainen pitää Raamattua kirjaimesta kirjaimeen Jumalan sanana, eikä suostu näkemään käytännön ristiriitoja Jumalan hyvyyden ja joidenkin Vanhan Testamentin kirjoitusten välillä. Uskovainen voi myös kiistää vaikkapa evoluution sulkemalla silmänsä evoluutiosta kertovilta todisteilta. Mielestäni hän kummassakin tapauksessa pettää itseään.

 

Itsepetoksen voi ajatella olevan myös positiivista. Maailma on siis tulkintaa ja jo pelkkä myönteinen ajattelu auttaa ihmistä suunnattomasti. Se ei vielä tarkoita varsinaista itsepetosta eli faktojen kieltämistä. Joskus on hyvä puuduttaa itsensä tuskalta, jotta jaksaa eteenpäin. Voi huijata itseään uskomaan jotain hyvää itsestään. Minä en kuitenkaan usko varsinaisen itselleen valehtelun tuottavan mitään hyvää ihmisille. Silmien sulkeminen kärsimykseltä tai pahuudelta latteuttaa ihmisen kaksiulotteiseksi kuin kiiltokuva. Toinen sanoo lasin olevan puolityhjä ja toinen puolitäysi. Jälkimmäinen elää onnellisempaa elämää, mutta jos joku ajattelee lasin olevan täysi - tyhjästä puhumattakaan - lyövät faktat enemmin tai myöhemmin vasten kasvoja ja se sattuu.

 

Mikä on paras keino vapautua itsepetoksesta? Ei sitä voikaan kokonaan paeta. "Kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle" lauloi CMX aikoinaan. Perusturvallisuus lienee tehokkain lääke mieltä syövyttäville valheille. Ihmiset, joista välittyy aitouden tunne ovat, usein rehellisiä myös itselleen. Heidän ei tarvitse kyräillä, sulkea silmiään raaoiltakaan tosiasioilta, esittää mitään tai voittaa ketään puolelleen. Meidän tavallisten ihmisten on sen sijaan aika ajoin hyvä pohtia näkemyksiämme hieman pintaa syvemmältä ja ikään kuin etäisyyttä ottaen. Huomaan valehtelevani helpostikin. Esimerkiksi pidän itseäni jotenkin köyhyyttä vastaan taistelevana ihmisenä. Fakta on kuitenkin se, että en anna rahoistani kolikkoakaan enkä edes ajastani  rahtuakaan taisteluun köyhyyttä vastaan. 

 

Mutta puhuin siis perusturvallisuuden merkityksestä. Minulle se merkitsee Jumalan rakkautta. Joku saa ehkä turvallisuutensa jostain muusta, en tiedä. Kun seisoo vankalla kalliolla, jota mikään ei voi koskaan tuhota tai tehdä tyhjäksi voi luottaa siihen, että vaikka itse romahtaisi ja kallion päälle rakennettu talo sortuisi, kalliota itseään aivät kaada laineet. Tälläinen perusturvallisuus on - minä väitän - suurin onni jonka voi omakseen saada. 

 

* Yksi humoristisimpia suomalaisen itsepetoksen muotoja on jatkuvasti toistettu näkemys siitä, että Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin liittyä Toisessa Maailmansodassa Saksan puolelle Neuvostoliittoa vastaan. Mitä talvisodassa verellä ostetulle itsenäisyydelle tapahtui? Mikään ei ole koskaan välttämätöntä, ei nyt, ei tulevaisuudessa eikä menneisyydessä. Lapsekas on myös ajatus siitä, että Suomi olisi käynyt jotakin ihmeellistä "erillissotaa"  irrallaan Saksasta, vaikka puolet maasta oli täynnä saksalaisia sotilaita.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault on kirjoittanut paljon ja oivaltavasti vallasta. Valta ei ole hänellä omaisuus, joka kuuluu jollekin, vaan suhteiden verkosto, jossa eri toimijat voivat vaihdella paikkoja ja käyttää sitä hyväkseen. Omat käsitykseni vallasta ovat niin tiukasti sidoksissa hänen ajatteluunsa, että Mikkeä on hieman valoitettava.

Valta on Foucault'lla paitsi tuottavaa myös kaikkialla läsnäolevaa. Moderni vallankäyttö tuottaa kohteensa tiedon objekteina, kun sen sijaan valta itse pyrkii kätkeytymään. Keskiajalla asia oli toisin: vallankäyttö kidutuksineen ja juhlallisine rituaaleineen pyrki tekemään vallan mahdollisimman loisteliaaksi ja näkyväksi. Foucault näkee muutoksen suurimpana syynä 1800-luvulla kaikkialle yhteiskuntaan levinneet pakkolaitokset, joiden tehtävänä oli pitää lisääntynyt väestö "ruodussa" ja tuottaa työntekijöitä kasvaneen teollisuuden tarpeisiin. Mutta moderni subjekti syntyy siis näiden pakkotoimien seurauksena. Moderni valta on Foucault'lla nimenomaan normaalistavaa valtaa; se synnyttää niin normaalin kuin poikkeavankin käsitteet. Tässä yhteydessä ei liene sen enempää mahdollista kuin tarpeellistakaan porautua sen syvemmälle Foucault'n ajatteluun. Valta on siis läsnä kaikkialla, se on normaalistavaa sekä tuottavaa, vankila on yhteiskunnan kuva. Markku Kekäläinen puhuu Foucault'n ajatuksiin tukeutuen:"Vankila on osa olemassaoloamme; se mitä kutsumme modernin ihmisen sieluksi tai subjektiviteetiksi, on itse asiassa vartioinnin, rangaistustoimien ja pakon aikaansaannos". 

Onko tästä mahdollista paeta? Minuus syntyy vallankäytöstä, mutta minä uskonnollisena ajattelijana hieman vierastan sanojen sielu ja subjektiviteetti rinnastamista. Subjektius, minuutemme rakentuu normaalin ja epänormaalin välisestä vastaikkainasettelusta. Sisäpuoli tarvitsee ulkopuolen ollakseen olemassa. Subjektius syntyy normaalistavan vallan loputtomissa määrittelyissä ja arvottamisissa ja vaikka nykypäivän koululaitos on mylly, jonka läpi jokainen "normaali" lapsi joutuu käymään. Onhan noita myöhemminkin, esimerkiksi puolelle väestöä pakollinen armeija. Sinänsä valta liittyy kaikkeen ihmisten väliseen kanssakäymiseen eikä sen ulkopuolelle ole pääsyä. Valta myös synnyttää aina vastarintaa. Tämän vastarinnan ongelma on siinä, että se useinkin onnistuessaan kääntää vain valtasuhteet ylösalaisin, vallan kohteesta - tässä on hyvä huomioida se, että valtasuhde on aina kaksisuuntainen - tulee vallan käyttäjä. Vallankumous syö lapsensa.

Pitääkö siis vaipua epätoivoon ja ripotella tuhkaa ylleen tai muuttaa erämaahan yksikseen? Vallankäyttöä ei voi paeta, mutta ehkä sen  räikeimpiä muotoja on mahdollista vastustaa yrittämällä asettua vallankäytön ulkopuolelle. Minä uskon, että valinnan vapaus on se asia, joka tekee ihmisesta ihmisen. Sitä ei voida selittää, niin uskonnollinen predestinaatio kuin biologinen determinismikin törmäävät käytännössä samaan ongelmaan, jota Diderot hauskasti kuvaa romaanissaan "Jaakko fatalisti". Me olemme siis enemmän tai vähemmän vapaita kuin myös enemmän tai vähemmän vallankäytön konstruoimia robotteja.  Elämme ympäristön ja kanssaihmisten muodostamassa vankilassa, ja välittömästi kun tiedostamme tilanteemme voi matka kohti vapautta alkaa. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Hieman ulkopuolelle asettumista ja jokapäiväisten ja itsestäänselvien asioiden pohtimista uusilta kanteilta. Helppo on halpaa ja vapaus vaatii myös jonkin verran vaivannäköä.

Jari Sarasvuo puhuu henkilökohtaisesta vapaudesta melko railakkaasti nimetyssä teoksessaan "Vapaus!" . Kirja on erinomainen apuväline niille, jotka haluavat tulla tietoiseksi tekemiensä valintojen syistä sekä siitä, miten muuttaa valintojaan ja saavuttaa lisää henkilökohtaista vapautta. Syvällistä yhteiskuntafilosofiaa on teoksesta turha etsiä - toisaalta henkilökohtainen on aina poliittista - mutta sen sijaan yksinkertaisen ja toimivan mallin, jolla on mahdollista lisätä päätöksentekoaan omaa elämäänsä koskien. Ehkä tärkein pointti, jonka minä kirjasta sain, oli ohjauspisteen siirtäminen ulkoisista olosuhteista omaan itseeni. Olen läpi elämäni ollut ennemmän tai vähemmän ajopuu, joka liukuu ympäristön mielipiteiden ja menneessä elämässä olevien vammauttavien kokemusta ohjaamana. Mitä enemmän olen ottanut vastuuta itsestäni, sitä onnellisemmaksi olen muuttunut. Voisin sanoa, että tänä syksynä elän elämäni onnellisinta aikaa. Kävin sisäisen kamppailun sen välillä, että "mun kai pitäisi mennä johonkin töihin käydäkseni ihmisestä" sekä sen että koen opiskelun (ja lukemisen sekä kirjoittamisen noin yleensäkin) sellaiseksi jota haluan tehdä ja jossa koen olevani hyvä. Valinta on siis minun, ympäristö ei voi pakottaa minua mihinkään. Ihminen voi, jos hän on todella vapaa,  valita mitä hän tekee vaikka aina ei voikaan valita, että mitä itselle tai läheisille tapahtuu.

Jokainen voi siis hieman vapauttaa itseään ympäristön ja oman mielensä kahleista. Jokainen voisi hieman tutustua vaikkapa johonkin feministisiin ajattelijoihin. Riippuvuuksista on mahdollista päästä eroon ja median sekä muun elämää kuihduttavan ja yksinkertaistavan vallankäytön vaikutuksia voi heikentää, kunnes kaiken hälyn takaa kulee sielunsa äänen. Ja typerykseksi leimautumisen uhallakin valitsen vapaasti sanoa tässä, että tuo sielu ei ole pakon aikaansaannos. Mutta mitä voisimme yhteisesti tehdä, vähentääksemme normatiivista vallankäyttöä? No ihan ensimmäiseksi peruskouluista pitäisi poistaa numerosysteemi kokonaan. Vain läpipäästy luokka tai luokalle jäänti olisivat vaihtoehtoina. Ensimmäiset arvosanat voisivat tulla vaikka ylioppilastutkinnossa. Armeijassa ihan totaalinen mullistus ja ennen kaikkea koko tuon miesten koulun muuttaminen kaikille vapaaehtoiseksi, tämä kuuluisi jo ihmisoikeuksiin. Koulun laumasieluistavaa olemassaoloa pitäisi jotenkin muuttaa. Ainakin omalla peruskouluajallani oli touhu melkoisen julmaa. En kannata lasten eristämistä tosistaan, ihminen on laumaeläin myös hyvässä. Mutta jokaisen perusoikeus olla minkälainen tahansa ja erilaisuuden suosiminen olisi tärkeää.

PS: luin hiljan tutkimuksen, jossa sanottiin, että liikaa karkkia saavasta lapsesta tulee "pahimmassa tapauksessa sosiaalisesti poikkeva".